Rakastunut

"Äiti, äiti! Me tehdään kerhosta retki veksille (Veskulle).", "Joo, ei me mennä sinne Puksulla, ku tietty bussilla, sielt näkee paljo enemmän kuin tavallisest autosta!", "Äiti, me syötii tänää kerhossa eväät lattialla, leikittii et ollaan piknikillä ja meil oli sellasii askarreltuja kukkasii lattial", "Äiti tänää mä leikein Leon ja Niikon kaa enkä tyttöjen kaa", "Äiti tytöt kiusaa meit siel kerhossa, ne pakottaa meiät leikimään niitten kanssa, vaikka me ei haluttais.". Keskimmäisen iloinen ja ajoittain hyvinkin vaativa pulputus täyttää päiväni.
Tänään olen yrittänyt saada useita velvollisuuksia ja askareita tehtyä, mutta jotenkin aika on valunut sormien välistä hukkaan milloin missäkin toissijaisessa toiminnossa.Ehkäpä huomenna paremmalla tarmolla. Tänään oli lukupiiri, huomenna ekaluokkalisen  vanhempainilta ja keskiviikkona kutsut. Touhua on siis riittänyt ja ainaista erotuomarina olemista. Miksi poikien pitää aina tapella?

Tuntuikin suorastaan maagiselta huikkasta perheelle heipat ja suunnata kohti lukupiiriä läpi kesään heräilevän naapurustomme. Yhtäkkiä olikin aivan hiljaista. Kukaan ei pyytänyt, vaatinut tai toivonut mitään minulta. Kävelin mäen päälle mutkittelevia teitä pitkin ja nautin lintujen laulusta, ruohon viherryksestä ja kukkaan puhjenneista tulppaaneista ja narsisseista. Jossakin pihassa haravoitiin, toisessa paranneltiin istutuksia. Aurinko paistoi ja lempeä tuulen vire heilutti sinivalkoisia viirejä. Ympärillä leijui ihmeellisen seesteinen rauha. Kuulin kenkieni rahinan ja kaukaisen autojen hurinan, ne muistuttivat vain kaukaisesti siitä, että olin melkein kaupungin  keskustassa. Aivan kuin olisin päässyt sisään sellaiseen unelmakuplaaan, joka ei voi olla totta. Tunsin suuren suurta onnea siitä, että saan asua juuri täällä!! Pian kukkivat syreenit ja huumaavat tuoksullaan koko tienoon. Mielessä soi jo suvivirsi.

Palatessani illalla kotiin päin ihastelin auringon laskun värittämää taivasta ja murehdin ihanan valkovuokkolehdon kohtaloa. Pian valkovuokkomaton sijalla olisi kerrostalo poikineen ja muutama ökyrikkaille suunnattu pientalotontti kivilinnoineen. Onko se sitten väärin pitää kiinni idyllistä? Taitaa olla, kyllähän tästä onnesta riittää jaettavaksikin. Kunhan ymmärtävät arvostaa ja vaalia sitä mikä tässä alueessa on arvokasta!

Toukokuu on ihana kuukausi. Suorastaan lempikuukauteni. Monestakin syystä. Eikä tietenkään vähiten siksi, että siihen liitty paljon ihania muistoja.

Parhaana kaikesta häämme kymmenen vuotta sitten. Silloin kevät oli aikaisessa. Koivuissa oli suuret lehdet ja kaikkialla oli jo melkein kesänvihreää. Risuista taivuttelimme sydämen juhlapöytämme ylle. Samainen sydän roikkuu edelleen makuuhuoneessamme muistuttamassa niistä kaikista onnen, rakkauden ja Siunauksen toivotuksista, joita saimme osaksemme. Tuo päivä oli kaikin puolin ihmeellinen, ilma oli kuin morsian. Tuulen, sateen ja rakeiden lisäksi saimme nauttia ihanasta auringon paisteesta. Rakkaat ystävämme olivat juhlan kunniaksi painaneet hääsanomat. Se oli ihana, koskettava yllätys. Täytyykin kaivaa tuo lehti esiin ja lukea se juhlapäivänä. Tuota päivää on edelleen ilo muistella. Vanhempani tulevat silloin hoitamaan poikia. Me lähdemme ihan kaksin Helsinkiin ja ystäviemme häihin.

Nyt puutarhamme kasvit huutelevat tarinoitaan: Vihertyvä nurmikko ja mustasta mullasta pontevasti nousevat kukkanuput herättelevät mieleni kohti tulevaa kesää. Ihanaa, tuolta nousee serkkulasta viime syksynä haetut pionit. Tuossa ruusussa on silmut juuri aukeamaisillaan, sekin siis selvisi siirrosta. Jakaminenkin taisi onnistua, Iirikset kurkottavat virkeinä kohti taivasta.  Vielä kun olisi aikaa, niin laittaisin tuon kukkapenkin kuntoon ja siirtäisin nuo kasvit tuonne paremmalle paikalle. Nurmikon paikkauskylvoksiä pitäisi ehtiä kastelemaan. Sen voi onneksi tehdä nuorin selkärepussa päivystäen.

Ihana kesä, kun tulet ja virkistät mielemme ja herättelet huomaamaan Luojan ihmeitä!!