Pitkästä aikaa

Johan onkin kulunut viikkoja kun olen viimeksi ehtinyt tänne kirjoittelemaan. Itseasiassa syysloma postaus on tuolla arkistossa, jotenkin kuvien liittäminen oli silloin niin hidasta, että jäi koko viesti laittamatta!!

Meillä on ollut vauhdikasta elämää pikkupoikien kanssa. Kuopus konttaa kovaa vauhtia, nousee seisomaan ja kävelee puita pitkin. Meno on aika kaaottista, sillä tasapaino ja omien taitojen arviointi ei ole vielä kuopuksen alaa. Tosin ehkä nyt kaadutaan kuitenkin hiukan harvemmin kuin vaikka viikko sitten. Äiti, isä ja isoveljet juoksevat siis kaikki vuorotellen pikkuisen perässä ja yrittävät estää suurimmat kolhut.

Kummallinen mieliteko pikkuisella on papereihin, (siis sanomalehtiin, mainoksiin, koulutehtäviin ja -vihkoihin, piirustuspapereihin jne.) pienikin paperinpala tippuneena lattialle ja voi olla varma että vintiö juuri sen löytää, tunkee suuhunsa ja mäystää onnellisena. Sieltä suusta niitä liiskautuneita ja limaisia paloja sitten kaivellaan. Kuopus on osoittautunut myös melkoisen tiukaksi tyypiksi. Varsinkin jos erehdyt ottamaan häneltä pois jonkun ihanan aarteen (niin kuin sen paperinpalan) poika protestoi melkoisen voimakkaasti. Ja on hyvin loukkaantunut.

Keskimmäinen on myös varsinaisessa tahto ja uhmaiässä. Raivari, jos ei useampikin kuuluu päivän kulkuun. Niiden lisäksi ohjelmassa on viime viikkoina ollut myös kaiken näköistä tuhmistelua. Lattiaan ja seiniin piirtämistä, tavaroiden rikkomista, ihmisten (ja seinien, ovien ja huonekalujen) hakkaamista ja kiusaamista. Olen välillä ollut aivan hukassa pienen viikarin kanssa. Olen yrittänyt suunata pienen vihaa johonkin muuhun kuin ihmisiin tai esineisiin. On kokeiltu laskea kymmeneen (osaa vain kahdeksaan), juoda lasillinen vettä ja hyppiä tyynyn päällä. Mutta ei, parhaiten se kiukku tuntuu kaikkoavan kun saa KARJUA, ei siis itkeä, täysillä puoli tuntia (vähintään). Miten siinä sitten äidin pää kestää kuunnella sitä huutoa?? Kertokaa viisaammat. Koko päivän kun yrittää sinnitellä liikoja hermostumatta on mieskin saanut minulta osansa jos ei ole illalla tarpeeksi ajoissa tullut vapauttamaan minua kasvatusvastuusta.

Eipä tästä pikkuenkelistä kyllä uskoisi mihin se pystyy!!

Onnekseni luin Lapsen usko-kirjasta, että kolme-neljävuotiailla pojilla nousee testosteroniarvo yhtäkkisesti ja saattaa aiheuttaa agressiivisuutta ja korostettua äijäilyä. Siitä varmaan meilläkin on enimmäkseen kyse. Tuo Lapsen usko (S. Kinnunen. 2011.) teos on muuten tosi kiva ja helppolukuinen, siitä löytyy ihan mahtavasti tukea lasten kristilliseen kasvatukseen. Suosittelen.

Onneksi minulla on ollut paljon myös kivaa ohjelmaa kuten lukupiiri ja ovikranssitalkoot ja isänpäivä höpsötykset, jumppa ja ratsastus.Ne ovat juuri ja juuri pitäneet minut selväjärkisen kirjoissa.


Pojat leipoivat isälle suklaakakun ja keittivät aamulla kahvit. Suklaatryffeleitäkin tehtiin porukalla, tuli niin hyviä, että taidetaan tehdä samoja jouluksikin!!

Syyslomalla käytiin Tampereella ja se oli mahtava reissu. Sain sinne kaveriksi keskimmäisen kummitädinkin. Se oli ihanaa, pojatkin ovat moneen kertaan muistelleet mitä kaikkea kivaa tehtiin siellä yhdessä ja mitä hauskoja vitsejä kummitäti kertoi. Tänään nauratti erityisesti se inkkarivitsi.

Viime viikonloppuna minun piti päästä käymään kotikaupungissani kahdestaan kuopuksen kanssa. Suureksi harmikseni tulimme kuitenkin kipeiksi, eikä reissusta tullutkaan mitään. Olin niin odottanut näkeväni vanhempani ja ystäväni ja uuden rukoushuoneen. Sellainen pieni irtiotto olisi muutenkin maistunut tässä kohtaa. No, kyllähän me vielä sinne päästään..kunhan päästään.

Tälle viikolle on tulossa vielä odotettavaa,ystävän vierailu, pikkujoulut ja ehkä lauantaina ratsastuskin!! Näillä jaksaa taas ensi viikkoon. Sitten täytyykin alkaa leipoa koulun myyjäisiin!!