Haavemajamme

Vuosia haaveilimme mieheni kanssa vanhasta puutalosta. Sellaisesta, jonka saisimme laittaa mieleiseksemme. Raapia hiukan pintaa ja katsoa mitä alta löytyy. Sellaisesta, jossa olisi jo nähtyä elämää ja kuluneita nurkkia, mutta ennen kaikkea vanhoja kauniita yksityiskohtia ja oikeaa tunnelmaa. Pähkäilimme ja punnitsimme minne perustaisimme sen oikean kodin ja kasvattaisimme yhteiset juuret.

Olimme kumpikin tahoiltamme lähteneet opiskelemaan pääkaupunkiin ja siellä tapasimme. Se oli - ja on - rakkautta ensisilmäyksellä. Pidimme vauhtia ja menimme naimisiin reilun puolen vuoden seurustelun jälkeen. Toisena opiskeluvuonna sain opiskelukavereilleni selitellä muuttunutta sukunimeäni ja nopeaa avioitumistani. Se ei onneamme kuitenkaan vähentänyt. Ensimmäinen poikamme syntyi parin vuoden kuluttua. Mies valmistui ja niin minäkin, tosin paljon myöhemmin, juuri parahiksi ennen toisen poikamme syntymää.

Elämä Viikissä oli oikein mukavaa, ympärillä oli valtavasti lapsiperheitä eikä hiekkalaatkolla tarvinnut ikinä kököttää yksinään. Sopivan usein sai kahviseuraa ihanista mammoista (muista kotiäideistä). Luonto oli lähellä, Viikin lenkkipolkuja kaipaan vieläkin ja sitä että merenrantaan oli niin lyhyt matka!! Lehmät laidunsivat riittävän kaukana, ettei hajuhaitoista tarvinnut kärsiä, mutta sopivan lähellä, jotta pääsi nauttimaan maalaismaisemasta kävelylenkillä. Tuntuukin uskomattomalta, että kirjoitan paikasta joka sijaitsee Kehä 1 sisäpuolella. Helsingin keskustaan oli meiltä matkaa vaivaiset 10 kilometriä! Helsinki on kiva ja kaunis kaupunki, eikä liian suuri tällaiselle pikkukaupungin tytölle. Me siis viihdyimme Helsingissä ja Viikissä.

Miksi siis ikinäkään muutimme sieltä pois? Kuten usealla muullakin, myös meillä oli haave omasta pihasta. Sellaisesta, johon voisi lapset päästää leikkimään suoraan ovesta, ilman että tarvitsee varoitella pihalla parkkipaikkaa etsivistä autoista. Helsingistä ei vanhaa, muttei kuitenkaan mätää omakotitaloa löytynyt sellaiseen hintaan, että meillä olisi siihen ollut varaa. Lapsien kanssa olimme myös kaivanneet sukulaisia ja apujoukkoja, jotka voisivat olla tukena arjessa. Mieheni työpaikka olisi edelleen Helsingissä, joten liian kauas emme voineet lähteä. Mieheni kotikaupunki täytti kaikki kriteerit. Minä vain en ollut erityisen innostunut ajatuksesta. Tunsin, että olisimme liiaksi mieheni maaperällä. Olimme Helsingissä tottuneet olemaan kovin itsenäisiä ja riippumattomia.

Minä pähkäilin ja pyörittelin. Suostuin ja kieltäydyin. Tyrmäsin täysin ja taas välillä myönnyin. Sitä olisi jatkunut varmaan loputtomiin ellei mieheni olisi heittänyt pöytään todellista valttikorttia: Hirsirunkoinen talo vuodelta 1922, pihassa koivuja, omenapuu, pikkuruinen sauna ja kävelymatka junalle. Talo oli aika pieni, mutta sitä voisi laajentaa ottamalla kylmän vintin käyttöön. Muuttopäätös oli sinetöity kun astuin ensimmäistä kertaa Haavemajamme lautalattialle.

Reilu vuosi sitten unelmamme toteutui ja pääsimme korjaamaan haavemajaamme. Marraskuussa pääsimme muuttamaan. Nyt esteettinen silmämme lepää vanhojen ovien kauniissa muodoissa ja vedettyjen ikkunalasien heijastuksissa.

Illalla saan painaa pääni tyynyyn ja odottaa unta juhannusruusujen ympäröimänä. Kannattaa siis haaveilla, nimittäin haaveilla on tapana joskus toteutua!