Ihmeellisen ihana

Meille syntyi viime tammikuussa pieni poikavauva. Kolmas poikalapsi joukon jatkoksi. Miehen kanssa olemme aivan myytyjä pienen paaperomme kanssa. Vaikka pieni herää öisin usein, ei se tunnu kamalalta - kun pieni ja pehmeä nyytti tulee väliimme pyörimään ja hymyilemään leveästi- ei siitä voi olla kovin pahoillaan!! Toki sitä sitten aamulla on ihan pää sekaisin, kun unet ovat olleet kovin katkonaisia.

Olin etukäteen kuullut puhuttavan kolmannen lapsen ihmeellisyydestä. Tällä seitsemän kuukauden kokemuksella voin kyllä sanoa, että kolmas lapsi on jotenkin erityinen ihanuudessaan. Tällä en suinkaan tarkoita sitä, etteivät vanhemmat poikamme olisi olleet yhtä rakastettavia tai ihania. Kyse on enemmänkin vanhempien suhtautumisesta omaan vanhemmuuteensa. Kolmannen lapsen kohdalla aika moni asia alkaa olla kohdallaan. Jotenkin sitä energiaa uuden elämän ihmettelyyn jää enemmän. Tämä on mielestäni jotenkin kummallista, onhan niitä huomion jakajia luonnollisesti tuolloin enemmän. Ehkä sitä ottaa kaiken jo niin luonnollisesti tuon kolmannen kanssa. Ei stressaa turhasta.

Ensimmäisen kohdalla kaikki vauvan hoitoon liittyvä oli uutta: imettäminen (joka meillä esikoisen kohdalla oli erityisen haastavaa) ja muut hoidolliset asiat. Vanhemmaksi kasvaminen, itsekkyydestä luopuminen ja pienen tarpeiden mukaan eläminen ei aina käy täysin kivuttomasti. Ensimmäisen lapsen kanssa vanhempi rakentaa uudelleen omaa identiteettiään- äidin tai isän identiteettiä. Sitä mikä minä olen äitinä tai isänä. Ensimmäinen lapsi saa paljon huomiota vanhemmiltaan ja oppii sitä myös vaatimaan. Toisaalta sillä ei ole välttämättä muita seuranpitäjiä kuin omat vanhemmat!! Muistan miten esikoisemme halusi, että hänen kanssaan ollaan ihan koko ajan. Jutellaan ja höpsötellään.

Toisen lapsen kohdalla opetellaan huomion jakamista ja perheen rutiineiden pyörittämistä. Eikä se pikkukakkosen syntymä esikoisellekaan aina ole ihan helppoa, yhtäkkiä onkin joku toinenkin jakamassa huomiota. Meillä kahden ensimmäisen välillä oli neljä vuotta. Mustasukkaisuutta ei aluksi näkynyt juurikaan. Kova pala esikoiselle tuli vasta silloin kun keskimmäinen oppi liikkumaan. Silloin sai todella olla tarkkana mitä silmien alla tapahtui, saati mitä tapahtui kun käänsi selkänsä!! Onneksi mitään vakavampia episodeja meillä ei ollut.

Meillä pikkukakkonen oli tosi kiinni minussa. Ei suostunut syömään tuttia, pullosta puhumattakaan. Kiinteiden syönnin aloituskin venyi ja venyi. Vasta noin yhdeksän kuukauden ikäisenä alkoivat soseet maistua. Silloin muistan olleeni välillä aivan mökkihöperö vauvan kanssa. Muistan että keskimmäinen oli myös aivan jatkuvasti flunssassa ja yöt olivat todella katkonaisia.

Kolmannen kanssa sitä jo jotenkin ymmärtää, että tämä vauvavaihe on niin kovin lyhyt. Vaikka se pieni onkin nyt koko ajan tuossa vierellä niin ei ole kauaa. Se on ihmiselämässä keskimäärin oikeastaan aika olematon aika kun äidin täytyy olla melkein koko ajan vauvansa saatavilla. Toisaalta isot veljet pitävä kuopukselle (mutta myös äidille!) seuraa ja ovat jo muutenkin arjessa apuna. On niin liikuttavaa katsella miten isoveikat pelleilevät ja kuopus nauraa aivan tikahtuakseen. Sellaisia riehakkaita hymyjä ja nauruja kuopukselta saavat vain isoveikat. Ja nämä kyllä tietävät sen.

Meillä kolmannen kanssa alku oli tosi raskas, kun kaikki ei pienen kanssa ollutkaan kunnossa. Ehkä senkin vuoksi tuo pieni ihminen tuntuu niin ihmeellisen ihanalta. Ja onhan se oikeasti sellainen ilopilleri ja kullanmuru. Aamulla ensimmäiseksi suu on korvissa ja illalla kun nukutan pientä vierelleni ja pieni pyörii edestakaisin unta hakien, usein silloinkin ihan puoliksi unissaan tulee ihanan onnellinen unihymy ja jopa naurahdus. Tosin usein väliin saattaa tulla myös pieni itkahdus, mutta useimmiten hymy. Taitaa hauskoja unia olla silloin tulossa!!